Samuel
Sain vähän aikaa sitten jotenkuten päätä sekoittaneen Phillip Johnstonin erikoisen levyn selvitettyä, kun käsiini tuli toinen saman tyylinen nikkaroitavaksi. Mikäpä siinä, olen aina ollut erikoisuuksien tavoittelija. Joskus se vain tuntuu niin vaikealta. Voimakasrakenteinen raaka free on omiaan meikäläiselle. Se imee mukanaan. Scott Fieldsin kokoonpano ei kuitenkaan lupaa mitään tämän suuntaista. Sen voi havaita jo pelkästään katsomalla soitin yhdistelmää kokoonpanossa. Tiedossa on taiteellisesti sointujen ääripäiden hakemista. Musiikillinen kokonaisuus, jota ei voi kuunnella ohimennen toisella korvalla. Parempi on laittaa “lappuset” korville ja pakottaa itsensä syventymään saadakseen soittajien tavoittelemat tarkoitusperät selville. Raaka voima ja tempo siis puuttuvat tykkänään tästä “lättysestä”. Jonkinlaista sointien harmoniaa tästä kaikesta huolimatta voi lšytää, mutta ei se nyt mitenkään svengaa. Svengiä saa kyllä hakemalla hakea. Kolmannen kappaleen “Eh Joe” aivan loppuosassa soitto kulkee tehoja lisäten ja selkeä freen voima tulee esiin. Siinä kohdassa voisi jopa sanoa, että nyt svengaa.
Levyn nimi “Samuel” viittaa Samuel Beckettiin, joka on ollut Scott Fieldsin musiikillisen ilmaisun inspiroija hänen aikaisemmalla “Beckett” albumilla. En kyllä mitenkään lšydä sitä yhteyttä, mutta enpä silti ole Beckettin kirjalliseen tuotantoon myšskään syventynyt. Tämä levyn sisältšä on ammennettu lähinnä hänen näytelmäteoksista. On sanottu, että “Samuel Beckettin kirjalliset teokset näyttäytyvät abstrakteina heijastuksina Fieldsin sävellyksissä, joissa Ensemblen musiikillinen runous yhdistyy rikkaaseen dynamiikkaan”. Niinpä niin, hienosti on sanottu, mutta äärimmäisen abstraktinen käsite. Itse en tällaista yhteyttä pysty lšytämään. Sävellykset ovat käsittämättšmiä, epähavainnollisia, puhtaasti ajatuksellisia, joista en lšydä konkreettista pohjaa. Tässä kuljetaan hämärän rajamailla, missä improvisoidun ja kirjoitetun musiikin raja jää epäselväksi. Soittajat toimivat kuitenkin järjestäytyneesti ja soitto kulkee yhteen vakiintuneen kaavan mukaan. Se on kuitenkin varma, että yhdellä kuuntelulla tästä levystä ei saa paljoakaan irti.
Viidenkympin rajapyykin jo ylittänyt Scott Fields aloitteli itseoppineena rock muusikkona. Nykyään hänet tunnetaan parhaiten kitaristina, joka pyrkii sekoittelemaan sävellettyä musiikkia omintakeiseen itse kehitettyyn sävellajista toiseen siirtyvään kirjoitettuun musiikkiin, mikä on tullut hänen tavaramerkiksi aikaisemmista levytyksistä. Häntä voidaan nykyään pitää melko puhtaasti avant-garde jazzin ja kokeilevan uuden musiikin edustajana. Yhtye vieraili muuten juuri kesäkuun alussa Kerava Jazzeilla. Vahinko vaan, etten itse voinut lähteä Keravalle tänä vuonna, sillä kaikenlainen tällainen erikoisuus kiinnostaa ja konserttitilanne on aina oma lukunsa. Siellä se autenttisuus ja musiikillinen ilmaisu yleensä lšytyvät aivan eri tavalla kuin levyiltä. — Jazzrytmit